Olen monenlaista elämänkoulua käynyt kesytön oman tieni kulkija. Lempinimeni Liekki ei ole tullut turhasta. Äitini synnytti minut huhtikuussa 1967 siniristilippujen hulmutessa Mikael Agricolan kunniaksi. Kaksoisveljeni ei saanut jäädä eloon. Minä olenkin sitten elänyt kahden edestä. Rakkauden ja totuuden jano on pakottanut etsimään ja elämään siivet lepattaen. Tuli sisälläni ei laannu, pikemminkin päinvastoin. Koen, että se on alkanut palaa kauniimmin ja toivon mukaan tuo muillekin lämpöä ja iloa. Myös tuo siniristilippu on saanut uuden ja vahvan merkityksen elämässäni.
Jo 6-vuotiaana vastasin myöntävästi hengellisen kirjan lopussa olleeseen kysymykseen ”tahdotko antaa elämäsi tälle kirjassa kerrotulle Jeesukselle?”. 14-vuotiaana vastasin Jumalan kutsuun uudelleen. Into maailman muuttamiseen oli valtava. Maailma ei kuitenkaan muutu, elleivät ihmiset muutu. Pääsin näin ollen itsekin suorittamaan lukuisia kursseja mm. nöyryydessä, maltillisuudessa ja rakkaudessa. Päästötodistukset näissä aineissa ovat tosin vieläkin saamatta.
Loppuun suoritettuja tutkintoja minulla on Kuopion kauppaoppilaitoksen datanomilinjalta ja Kuopion yliopistosta yhteiskuntatieteistä. Pro gradu -työni tein aiheesta Valoa kohti - huumeriippuvuudesta kärsineen nuoren raitistumisprosessi voimaantumisen (empowerment) näkökulmasta. Elokuusta 2007 alkaen opiskelin puoli vuotta Kauhajoen evankelisen opiston gospelmusiikkilinjalla. Tammikuussa 2008 aloitin monimuoto-opiskelun Perheniemen evankelisessa opistossa teemalla Kolmannen vuosituhannen evankelista. Toukokuussa 2009 sain päätökseen vuoden opiskelun Suomen Raamattuopiston musiikkilinjalla. Musiikkilinjaan kuului myös tuhti paketti raamattuopetusta ja nälkä kasvoi syödessä. Nyt olen aloittanut maallikoiden saarnalupatutkinnon suorittamisen Suomen Raamattuopistolla.
Elämäni tragediat pistivät
uskoni ja sen kohteen puntariin. Huumehoitoon keskittyneen perheyrityksen
kaaduttua, aviopuolison kuoltua ja omien sairauksieni vietyä sairaseläkkeelle
aloin kysellä, voiko tällaisessa kaaoksessa olla Jumalaa. Syytin Häntä myös
omista virheistäni ja siitä, ettei Hän minua pinteestäni pikaisesti päästänyt..
Kiukuttelin sanoen: "Pidä evankeliumisi, koskaan enää en kerro Sinusta
kenellekään." Kurssi nimeltä kärsivällisyys on ollut elämäni vaikeimpia ja
sitä jatkuu edelleen. Myös uskon koulussa olen jäänyt luokalleni monta kertaa.
Vapauttavaa on ollut tajuta, että minussa ei ole uskoa hitustakaan. Kaikki
usko, mistä on seurannut tuloksekkaita tekoja, on Jumalan itsensä antamaa ja
siten kestävää. Tunteitteni ja tuntemusteni vaihdellessa Hän on ja pysyy –
ikuisesti.
Pikkuhiljaa ja usein jopa
itsepäisestä vastustelustani huolimatta koen Jumalan toteuttaneen
parantamisprosessiaan minussa. Toki olen tuskan käydessä yli kestokyvyn hakenut
ja pyytänyt apua esirukousten, keskustelujen ja vertaistuen välityksellä, mutta
samanaikaisesti olen itse yrittänyt saada muutosta aikaan. Vasta mahdottoman
edessä olen taipunut sen verran, että Jumalan vapauttava armo on päässyt
vaikuttamaan elämässäni. Vieläkin rukous ”tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä
minun” on tietyissä tilanteissa kovin vaikea. Tässä varmaankin vaikuttaa yhä jossain määrin oireileva perusturvallisuuden
puutteeni. Minun on myös edelleen välillä vaikea uskoa, että kaikessa, minkä
Jumala antaa tapahtua, on vaikuttimena rakkautensa.
Pitkä ja kiemurainen tie on takana. Helpottava tunne on ollut, kun olen vapautunut syyttämästä vaikeuksistani Jumalaa. ”Katso, tämän ainoastaan olen löytänyt: että Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia.” Sam 7:30 Eräässä sielunhoitotilanteessa sain ohjeekseni rukoilla päivittäin, että en katkeroituisi. Se on varmasti tärkeä ohje jokaiselle kärsimyksen kouluun joutuneelle. Luulen, että tulevakaan tieni ei ole helppo, mutta toivon mukaan saan olla Jeesuksen sovitustyön ansiosta sillä tiellä, josta Raamattu sanoo ”Mutta vanhurskasten polku on kuin aamurusko, joka kirkastuu kirkastumistaan sydänpäivään saakka” Snl 4:18.